Olen pitänyt aikaisemminkin aika montaa blogia. Ja edelleen niistä kaksi on hengissä - joskaan, en niihin kirjoita. Yllättäen suurin osa lukijakunnasta on syömishäiriöisiä, eikä minulla ole inspiraatiota selittää joka ikistä risahdustani ihmisille, jotka kamppailevat arkisenkin jaksamisensa kanssa. Maailmaa, ainakaan minun maailmaani, ei kannata tarkastella syömishäiriön värittämien silmälasien läpi. Minä en sellaista hyväksy - enkä jaksa. Autan kyllä syömishäiriökuntoutujia toimimalla vertaistukiohjaajana.

Jotta voin keskittyä elämäni purkamiseen kaikessa rauhassa, annan tiiviin informaatiopläjäyksen. Olen parikymppisiäni lähestyvä nuori nainen, asun avoliitossa jumalaisen miehen kanssa kera kahden koiran, kahden marsun ja kahden gerbiilin. Vietän välivuotta ja rahoitan elämistäni työskentelemällä kaupassa; syksyllä toivon mukaan aloitan fysioterapiaopinnot.

Olen sairastanut syömishäiriön (ano/ortoreksia) ja kärsin sen jättämistä fyysisistä/henkisistä vaurioista edelleen. Aloitin vastikään mielenterveystoimiston tarjoaman kymmenen kerran intensiiviterapian ja mahdollisesti, jos yltiöpihin isäni kukkaronnyörit aukeavat ja rahaa heltiää muuallekin kuin uuden alkoholistipuolison matkojen kustantamiseen, pääsen psykoterapiaan. Pääongelmien setvimisen ohessa yritän jotenkin päästä terveeseen treeniin ja syömiseen kiinni, sekä opiskella itsenäisesti ihmisen fysiologiaa, ravitsemusta (hieman syvällisemmällä tasolla kuin mitä tämä nykyinen Suomen höpö-höpö-ravintopyramidi on) ja treenaamista. Terveen  ja atleettisen kehon saavuttamisessa minulla on apuna erittäin ammattitaitoinen personal trainer. Aina ei vain kaikki mene nappiin, koska allekirjoittanut on huomannut, että hän haluaa olla vapaa suunnitelmista ja ohjeista..mitä taas tavoitteellinen treenaaminen vaatii.

En ole koskaan elänyt onnellisen ihmisen elämää ja siitä yritän saada kiinni. Lopultakin.